Pidin muutaman viikon paussia rintamamiestalo.netistä, kun tuntui, että inttämistä ja ihan asiasta tehden provosointia oli vähän liikaa. Tarvittiin tauko, jotten ainakaan itse olisi asiasta tehnyt pahempaa, tietäen että osaan provosoitua ja jopa vastata nasakalla ittuilulla tarvittaessa. Jos sota syttyy periaatteellisista kysymyksistä, niin voi joskus olla parasta etteivät pahimmat periaatteen miehet ole kaatamassa naftaa nuotioon kaiken keskellä.
Halusin samalla aikaa selvittää itselleni että minkä periaatteiden mukaan itse toimin ja että miksi ylipäänsä haluan käyttää aikaani tuntemattomien ihmisten neuvomiseen. Tärkein kysymys itselleni oli ”miksi”. Mitä minä saan jatkuvasta kärsivällisestä neuvomisesta, samojen asioiden toistamisesta jokaiseen toistuvaan kysymykseen, samojen perusteluiden esittämisestä kerta toisensa jälkeen.
Kirjoitan paljon. Työkseni paljon, omaksi ilokseni paljon, kirjoitan suunnattomat määrät asiatekstiä, mutta sen ohella novelleja, runoja ja proosaa. Sisimmältään tällä palstalla olevat vastaukset yksinkertaisiin kysymyksiin ovat kirjan ytimiä tai haaveita niistä. Ehkä on aika aloittaa sen kirjan kirjoittaminen ja jättää triviakysymyksiin vastaaminen muille. Vaikka niihin vastaaminen onkin ollut tyydyttävää ja mukavaa puuhaa.
Mutta miksi kirjoittaa? Mitä tyydytystä ylipäänsä saa siitä että taistelee jokaisessa vastauksessaan tuulimyllyä vastaan, perustelee omat valintansa joka kerran uudelleen? Minä elän kun elän, muttei minulla ole oikeutta vaatia että joku muu ottaisi elämään yhtä primitiivistä otetta. Vaikka omat mielipiteeni perustuvat elämänmittaiseen opetteluun vanhoista työmenetelmistä, niiden käyttämisestä joka päivä ja – kehtaan sanoa – aika pitkään kokemukseen asioista, ne ovat silti mielipiteitä. Ja mielipiteitä on jokaisella yksi, niin kuin niitä toisiakin juttuja.
Lopputulema oli se että kirjoitan samasta syystä kuin kirjailija kirjoittaa parhaimmillaan. Ei siksi että leipäkaappi näyttää tyhjää – tällä hommalla ei leipäkaappi täyty – mutta siksi että siihen on pakko. Että tiedon jakaminen ja tiedon luominen itsessään on tyydyttävää. Mutta sitä ei pidä luoda tarpeettomasti: jos ihmiset kokevat että marginaalitiedon on syytä olla marginaalissa, niin marginaalimerkinnät on syytä kirjoittaa vain omaan kirjaan ja antaa muiden lukea valtavirtaa.
Ja vaikka varmasti palaan palstalle, niin epäilen kyllä että kontribuutio tulee olemaan vähäisempää kuin aikaisemmin. En halua leikkiä marttyyria, mutta lopultakin, riittävän jankuttamisen ja piikittelyn jälkeen totean että ne toiset voitti. Olen neuvonut sitä varten että se on ollut kivaa ja tyydyttävää. Mutta jos se ei enää sitä ole, niin miksi jatkaa?
Keräsin silti oman rakennustapani perusteita ja irtoajatuksia kokoon, muidenkin luettaviksi.
Miksi?
Mikä itu on vanhoissa materiaaleissa tai mikä on ”vanhan talon henki? Miksi ylipäänsä vaivautua pohtimaan vanhojen materiaalien käyttöä, kun kaupasta saa helposti ja halvalla uusia moderneja standardiratkaisuja nopeasti? Voiko tosiaan olla ettei ihminen ole oppinut mitään 50-luvulta lähtien,? Eikö uusi ole muka parempi?
Vanhojen materiaalien paremmuudesta voidaan esittää muutamia perusväittämiä, joihin – ainakin osaan – sisältyy myös paljon tunteenomaista ajattelua. En edes yritä esittää, että ”perinteinen” tai perinteisesti toteutettu ratkaisu olisi aina ja absoluuttisesti ainoa oikea tai edes paras. Sen sijaan yritän perustella sen, miksi perinteiset, yksinkertaiset ratkaisut ovat yleensä hyviä, pitkän päälle edullisia ja turvallisia. Ja erityisesti soveltuvat vanhoihin taloihin ja toimivat hyvin yhdessä vanhojen materiaalien kanssa.
Mitä vanhan talon kunnostamisessa ylipäänsä ajetaan takaa? Oma ajatteluni lähtee liikkeelle yksinkertaisuudesta: rakenteiden yksinkertaisuudesta, materiaalien yksinkertaisuudesta ja mahdollisimman matalasta jalostusasteesta. Pellavaöljymaalin tekemiseen ei tarvita kuin pellavaöljyä ja vähän pigmenttiä, eikä pellavaöljynkään saamiseksi tarvita kuin pellavansiemeniä, prässi ja kattila vernissan keittoon. Modernin maalin tekemiseen tarvitaan teollisuuslaitos. Lautalattian saisi periaatteessa sahattua ja höylättyä vaikka käsin, mutta laminaatti edellyttää prässejä, puristimia, liimoja, filmiprinttejä ja jälkikäsittelyjä jotta päästään samaan kuvioon kuin mikä lautalattiassa on luonnostaan.. Esimerkkejä on lukemattomia, mutta perusajatus takana on, että mitä vähemmän raaka-ainetta on jalostettu (niin kuin ennen tapahtui) sitä lähempänä ollaan alkuperäistä ajatusta.
Vanhat materiaalit ovat myös olleet 50-luvulle asti aina huollettavissa. Vasta kovalevylle maalatut kaakelijäljitelmät ja ”paneloinnit” ovat ensimmäisiä materiaaleja jotka rikkovat tämän kaavan. Samalla ne ovat myös ensimmäisiä teollisia jäljitelmiä aidoista materiaaleista.
Tyypillistä suurelle osalle myöhemmin tulleista jäljitelmämateriaaleista on ollut, että niitä on mainostettu ensinnä edullisempina ja toisekseen kestävämpinä tai huoltovapaampina kuin alkuperäistä. Ohut kulutuspinta pinnassa on joko suojannut halpaa pohjamateriaalia huonosti tai sitten liiankin hyvin, jolloin pinta kyllä kestää, mutta alla oleva materiaali ei.
Rintamamiestalojen osalta on vaikea välttyä kokonaan keskustelulta siitä että mikä on aitoa ja mikä on jäljitelmää, koska tietyllä tavalla ensimmäiset edulliset ja muodikkaat ”kansanmateriaalit” kuuluivat jo materiaalikirjoon 40- sodanjälkeisistä ajasta lähtien. On siis vaikeaa kieltää käyttämästä vaikka nyt halpaa kovalevylle printattua panelijäljitelmäkuviota vessassa joka on alunperin päällystetty kovalevylle maalatulla kaakelikuviolla. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin sellainen saattaa ajatuksellisesti sopia siihen vessaan paremmin kuin seinien laatoittaminen tai jokin muu tyypillinen nykyajan ratkaisu. Ero jäljitelmän, jäljittelyn ja mukaelman välillä on pieni. Joskus jäljitelmä voi sopia vanhan kaveriksi paremmin siinä missä perinpohjaisesti uusilla laadukkaillakin materiaaleilla tehty olisi jopa ylikorjaamista.
Materiaalien kestoikä ja säilyminen erilaissa olosuhteissa
Perinteisiin materiaaleihin kuuluu huollettavuuden ja aitouden lisäksi monikäyttöisyys ja kyky sietää erilaisia olosuhteita. On pelottavaa kuinka paljon nykyisin rakennetaan taloja joiden koko olemassaolo perustuu tekniikkaan: siihen että ohut höyrynsuojamuovi pysyy ehjänä, että ilmastointi jaksaa pitää alipaineen talossa, että lämmitys on päällä koko talon elinkaaren ajan, että salaojakaivon tai viemärin poistopumppu toimii aina, että katolla kattopellin satojen kiinnitysruuvien jokainen tiiviste pitää täydellisesti vettä. Aika haaste?
Perinteinen rakentaminen ei tärväänny siitä että talo on kylmillään, kunhan putket eivät pääse jäätymään halki. Yleisesti ottaen rakentamien ei missään vaiheessa ole lähtenyt liikkeelle sokeasta uskosta siihen että jokin kemikaali, tiiviste, laite tai järjestelmä toimii. Perinteinen rakentaminen on ennemminkin lähtenyt liikkeelle siitä että aika syö ja kaikki happanee ajallaan.
Talon elinkaari pitäisi laskea ennemmin noin sadassa vuodessa kuin muutamassa kymmenessä. Tähän aikaan kuuluu väistämättä talon väärinkäyttöä, ehkä olosuhteiden muutoksista johtuvaa asumattomuutta ja varmasti jonkinasteista huoltamattomuutta. Materiaaleja ei koskaan saisi laskea sen mukaan, että ne toimivat oikein vain täysin optimaalisissa olosuhteissa vaan sen mukaan että talon elinkaaren aikana vahinkojen tai laiminlyöntien mahdollisuus on todennäköistä tai lähes varmaa
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi perinteiset puuikkunat ja verrataan niitä uusiin. Vanhoissa ikkunoissa oli kynte jossa on lasi, sen päällä oli pohjakitti, sitten lasi (lasitusnauloilla varmistettuna) ja sitten pintakitti hyvin maalattuna. Uusissa ikkunoissa on maalattu puu, jonka sisäpuolelle ajettuun huullokseen lasi on liimattu tiivistemassalla.
No, vanhassa ikkunassa ensin petti maali. Sen johdosta kitti alkoi pikkuhiljaa murentua. Vielä kun kitti on murentunut aika loppuun asti, lasia pitkin valuva vesi juoksee kyntteeseen ja sitä pitkin alas, mutta ei koskaan jää seisomaan mihinkään eikä pääse sisälle asti. Lasin alla oleva pohjakitti on vielä ainakin joiltain osin paikallaan ja vaikka kaikki kitti olisi rapissut pois, niin lasi roikkuu mukana lasitusnauloilla. Ja tällaisesta ikkunasta on vielä kunnostettavissa – mahdollisesti vähän puuta vaihtaen –hyvät, tiiviit ja käyttökelpoiset ikkunat.
Entäpä uusi ikkuna? Lasi on liimattu pokan sisäpuolelle tehtyyn kyntteeseen. Ainoa asia joka estää lasia pitkin valuvaa vettä vuotamasta lasin ja puun välistä sisälle ja rakenteisiin on silikonimassa jolla lasi on liimattu kiinni. Kun se pettää, niin lasia pitkin valua vesi vuotaa suoraan ikkunan ja puun väliin, hyvään ”taskuun” joka pysyy koko ajan märkänä, niin että puulla ei ole edes teoriassa mahdollisuutta kestää. Mitä sanoo ikkunan tekijä? No tietysti: ”kuule kyllä nämä nykyiset massat kestää niin hyvin että sitä on ihmisten vaikea uskoa”. Kyllä vain. Ainaskin sata vuotta.
Vaikka tiiviste olisi kuinka hyvä, se pettää aikanaan. Suuressa osassa moderneja rakenteita ei ole minkäänlaista sisäänrakennettua, rakenteellista suojausta vaan suojaus perustuu vain maalin tai massan pitävyyteen.
Itse tekeminen vai valmiin hankinta, uusi vai vanha?
Suomalaiseen perinteeseen hiipi jo varhain ajatus, että itse tehty kangas on vain tämmöstä, ja sen paremman puvun pitää olla vapriikinverkaa. Itse on tehty niin paljon että tehtyä on pidetty halpana, halpa-arvoisena ja monin paikoin ihan häpeän aiheenakin. Sama koskee vanhaa: huonokin uusi on usein suomalaisen mielessä parempi kuin vanha ja kulunut, köyhyydestä muistuttava esine.
Monin paikoin nykyajattelussa kaikuu sodanjälkeisten aikojen pula ja sen jälkeen 60- luvulta alkanut elintason nopea nousu, maaltamuutto ja maastamuutto. Kun elintaso noihin aikoihin nousi huimaksi aikaisempaan verrattuna, uudessa kaupunkiasunnossa oltiin mieluummin ilman huonekaluja kuin tuotiin mukana vanhasta köyhyydestä muistuttavia esineitä ja asioita. Samalla tavoin toimivat täällä lomailevien ruotsiin muuttaneiden esimerkki: kukapa ei olisi ajanut Mosseaan navetan taakse piiloon kun pihaan ajettiin uudella Volvolla.
60- ja 70-luvuilta on suuri määrä erilaisia kirjojen ja lehtien neuvoja siitä kuinka hienosti vanhasta ja ummehtuneen näköisestäkin vanhanaikaisesta kalusteesta saa ihan mukiinmenevän, kun sahaa siitä silmiinpistävimmät vanhanaikaiset koristeet pois ja maalaa sen iloisen värisellä Miranolilla pirteäksi.
Tänä aikakautena on tapahtunut valtava katkos oman historian, kulttuurin ja perinteen arvostuksessa. Samalla tavoin kun köyhyyttä ja vanhaa on haluttu piilottaa esineistössä ja huonekaluissa, sitä on pyritty piilottamaan rakennuskannassa. On vanha hokema siitä että mitä ryssä ei Helsingistä saanut sodan aikaan pommitettua, se viimeisteltiin ihan itse 60-luvulla. Sen jatkeena muukin rakennuskanta on muuttunut. Kun kaikilla kaupunkilaisilla on ollut hienot, sileät seinät, katot ja lattiat elementtitaloissaan, myös vanhempaan rakennuskantaan on haluttu samaa ilmettä. Seinät on levytetty maalatulla lastulevyllä tai vähintäänkin revitty pinkopahvit ja tapetoitu uudelleen levyjen päälle. Lattioihin on lirautettu kipsitasoite tai hakattu kovalevyt pintaan ja vedetty lautalattian päälle linoleum- tai muovimatto.
Kaiken päälle elementtitalojen matalat huoneet ja öljykriisi tulivat yhtä aikaa, jolloin korkeiden salien kattoja laskettiin standardikorkeuteen ja levytettiin päältä. Matala tila tuntui yhtäkkiä hienolta, kun kaupunkiasunnoissakin katot olivat tukkaa viistävän alhaalla. Ja samalla muodonmuutos ”vanhanaikaisesta” ja koristeellisesta vanhasta yhteismitalliseen matalaan ja sileään uuteen oli valmis.
Paluu tästä uudesta alkuperäiseen ei ole aina yksiselitteinen. Kaiken 60- ja 70-lukulaisen repiminen olisi aivan samanlaista hävittämistä kuin mitä tuona aikana harrastettiin, Vaikka näiden aikojen jäljiltä säilytettävä on vähissä, jotain kaikuja voisi ihan hyvin siltikin jättää. Meillä esimerkiksi alakerran pintamateriaalit on palautettu samantyyppisiksi (ei tosin samanlaisiksi) kuin talossa alunperin on ollut, mutta yläkerrassa 60-luvun jäänteet ovat saaneet jäädä, ja saavat jäädä edelleenkin kun taloa kunnostetaan. Talon historiaa ei pidä pyyhkiä pois eikä hävittää: satavuotiaita taloja ei saa uutena. Myös 60-lukua ja sen hävitysvimmaa voi sietää ja säilyttää; sen hävittäminen ”vanhanaikaisena” on aivan yhtäläistä tärvelemistä kuin alkuperäinen 60-luvun hävitystyö. Jos kyseessä ei ole rakennusvirhe tai vaarallinen rakenne, niin osia myös tästä ajasta voi hyvin ajatella säilyttävänsä. 2030-luvulla se voi hyvin olla jälleen ihastelun aihe. Ei ehkä kaikkea – mutta eipä kaikesta ole kaikkea koskaan säästetty.
Vahoihin materiaaleihin ja hyvään rakentamiseen liittyy keskeisesti ja parhaimmillaan käsityön – jonkun tekemän käsityön – leima. Se ei tarkoita sitä että jokaisen pitää sännätä metsään kaatamaan tarvepuita ensi talven keittiöremonttia varten eikä edes sitä että jokaisen pitäisi pinkopahvittaa ja tapetoida seinänsä ihanitte. Vanha talo ei ole sen huonompi eivätkä talon omistajat sen kelvottomampia vaikka kaikki ei olekaan ihan itte omista päreistä laadittua. Vaikka jälleenrakennusajan taloissa olikin tyypillistä oma hartiapankkirakentaminen ja kaiken tekeminen itse, aikaisempien aikojen rakentamisessa oli hyvin yleistä – ja jopa toivottavaa – että vaikeimmat työt teki alan ammattilainen.
Vaikka jokaisella ihmisellä oli tietty sisäsyntyinen ja tekemällä opittu kosketus siihen miten erilaisia asioita tehdään, niin omat rajat ymmärrettiin hyvin ja ammattilaisen työtä kunnioitettiin. Vaikkapa nyt ikkunoiden tai ovien tekeminen oli selkeästi ammattimiehen työtä ja nykyisin niinkin arkinen asia kuin (öljy)maalaus oli vain ammattimiehelle pyhitettyä homma. Maalien osalta tehdasmaalit ovat muuttaneet paljon ja tehneet maalaamisesta helppoa, mutta kenenkään ei pidä kokea huonoa omaatuntoa siitä että vaikkapa ikkunoiden kunnostus tai niihin mahdollisesti liittyvät puuyöt tuntuisivat ylivoimaisilta. Kaikki on opittavissa: ikkunapuuseppä ei ole yhtään ihmistä kummempi olento, ainoa ero on harjoituksen määrässä. Kohtuukuntoiset ikkunat saa korjattua hyvin perustiedolla. Puutyön perusasiat osaava ihminen oppii tekemään aika happamistakin pokista hyvät ikkunat. Mutta silti kaiken yli: erityisesti ikkunatyöt ja muut suurempaa osaamista edellyttävät hommat ovat usein sellaisia että nykykonttoristi saattaa helposti tuhrata enemmän aikaa harjoitteluun ja koekappaleiden tekemiseen kuin mitä menisi rahan tienaamiseen ammattilaiselle.
Mitä enemmän teen itse ja opin, sitä myötä opin myös arvostamaan ihmisiä jotka aidosti osaavat tehdä asioita käsillään. Viiden vuoden taukoamattoman puuveneiden kunnostuksen jälkeen tuntui houkuttelevalta ruveta kunnostamaan taloja. Arvelin, että vaikka talonkin pitää pitää vettä, niin ei sen sentään kellua tarvitse. Ylpeys kostautui ensimmäistä reilu kaksi metriä korkeaa ikkunanpokaa kunnostaessa ja nurkkaliitoksia käsin sovittaessa. Kun kuuden lehden sormiliitos alanurkassa oli puoli milliä vinossa, ikkuna oli yläreunastaan jo monta senttiä kierollaan. Vaikka arvelin että veneen kylkilaudan sauman nyt saa pitämään aika vähällä höyläämisellä, niin ei sekään taito tuottanut edes kelvollisia pokapuita, hyvistä nyt puhumattakaan.
En missään tapauksessa yritä pelotella ihmisiä tekemisen vaikeudella, mutta samalla on ihan hyvä muistuttaa että oikeita ammattilaisia on, ja teettämällä jonkun työn ammattilaisella omaa aikaa voi riittää jonkun toisen työn tekemiseen paremmin tai useampien töiden valmiiksi saamiseen. Ja toiselta puolelta katsoen itse tehty työ on usein valtavan palkitsevaa ja saa kodin tuntumaan ihan toisella tavalla kodilta.
Parasta mitä toivon kirjoituksillani saavani aikaan on se että ihmiset opettelevat uusia asioita, löytävät käsillä tekemisen vastapainon nykyelämän kiireelle. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä opetella uusia (vanhoja) taitoja niin usein huomaa että niistä tulee tehdessä hyvä mieli siinä missä saman asian tekeminen modernein, rationaalisin menetelmin on vain työtä. Mutta siltikään ketään ei saa syyllistää homman tekemisestä toisin. Saman työn voi teettää. Ei pidä pilata perhettä eikä omaa mielenrauhaansa yrittämällä väkisin, mutta yleensä kannattaa ainakin kokeilla. Yleensä huomaa suurimman osan peloistaan olevan turhia, ammattilainenkaan ei ole ihmistä kummempi kapine.
Ja mikä tärkeintä: asioiden tekeminen käsityönä ei lopultakaan ole järjettömän kallista ja se antaa todellakin sen oman leiman kotiin. Käsin tehty kaappi, huonekalu tai koriste-esine on kuin aito öljyvärimaalaus Anttilan kehyksessä roikkuvan tusinajulisteen rinnalla. Oli kyseessä ikkunoiden kunnostuttaminen ammattilaisella, kaappien teettäminen tai juuri sen puuttuvan huonekalun tilaaminen puusepältä loputtoman huonekalukaupassa ramppaamisen sijaan niin siitä tulee hyvä mieli. Sinulle itsellesi käsin tehty on jotain aivan muuta kuin tehtaasta ulos puskettu tahna. Ja voin vakuuttaa että se ei lopultakaan ole kohtuuttoman hintaista.
Kaunista alkuperäistä vai hienoa jäljitelmää?
Tällä aiheella tallaa varmasti kaikkien varpaille, joten on viisasta sanoa heti alkuunsa että oikeaa, yleispätevää ja aina viisasta vastausta ei ole. Mikä on alkuperäinen? Mikä on vanha? Voiko talon historiasta noin vain kumittaa kolmekymmentä, viisikymmentä tai sata edellistä vuotta pois ja itse asiassa väärentää sen tilalle uusi, oma ja kaunis historia? Taloille on toki tehty paljon väkivaltaa: on rakennettu lastulevyverhouksia, 70-luvun märkätiloja, lasivillapommeja ja tehty virhekorjauksia. Selkeä rakennusvirhe on tietysti aika suoraviivainen korjata ja poistaa, mutta minkä mukaan rakentaa uutta?
Tässä päästään taas siihen alkuperäiseen kysymykseen: mikä on ajan henki, miten korjata vanhaa? Toki materiaaleilla voidaan vaikuttaa moneen, mutta mitä niillä tehdä? Puutyöt ja rakenteelliset ratkaisut on usein entistettävissä alkuperäiseksi (silloin kuin se on järkevää ja tarkoituksenmukaista), mutta erityisesti tekniikan osalta joutuu usein tekemään hyvin vaikeita ratkaisuja: ottaako retroa, vanhan jäljitelmää vai kokonaan uutta?
Valintoja tehdessä pitää olla valmis miettimään sitä että mitä tässä nyt ollaankaan tekemässä. Suoranainen museointi ei ole kovin yleisesti tavallisten kotien korjaustapa, mutta vakkapa vanhoissa puukaupungeissa ja yksittäisissä arvotaloissa ihan puhdas museointi ja vanhojen maalien tai tapettien konservointi voi ihan hyvin ollakin mahdollista.
Toisaalta valtaosa ihmisiä ei todellakaan halua kotimuseota, eikä ole syytäkään säilyttää jokaista taloa primitiivisimmässä asussaan. Silti on asioita, joita kannattaa pitää mielessä.
Vanhassa talossa on oikeastaan kaksi hyvää perustapaa: joko vähäeleinen, tukevilla vanhoilla materiaaleilla tehty uusi tai sitten kokonaan uusi, oman aikakautensa kestävä tuote. Jälkimmäinen ei tarkoita uusinta pakettipuustellia vaan aidosti ajateltua ja suunniteltua uutta, joka on oma, kestävä aikakauden kerros rakentamisessa.
Kaikille on varmasti selvää, että ulkohuussit ja pyykkkipaljut eivät enää sovi valtavirta-asumiseen. Niillä on mukava elämöidä mökillä eikä ulkohuussi ole ollenkaan pöllömpi rentoutumispaikka pellon laidassa, mutta yleensä nykykaupungeissa on pakko ottaa aika paljon tiiviimpi ote asumiseen.
Keittiön osalta on helpointa olla asenteellinen, koska tietyllä tavalla siihen kulminoituu monta muutakin yhteiskunnallista ilmiötä. Samalla se kelpaa hyväksi esimerkiksi muustakin rakentamisesta.
Jos vanhan rakentaminen on vanhan ja yksinkertaisen kunnioittamista, niin sen soisi olla sitä keskeisimmillään keittiössä. Jos jäätelökone, suklaalähde tai mansikantröntinpoistokone eivät ole henkilökohtaisia suosikkejani muutenkaan, niin aika vilpittömällä mielellä voi sanoa että ne eivät todellakaan ole vanhan talon keskeisintä keittiövälineistöä.
Toki, keittiötarvikkeiden ja pelkästään ruoka-aineiden määrä on moninkertaistunut 50-luvulta, mutta omalta kohdaltani olen huomannut että tavaramäärän räjähtäminen käsiin on ollut enemmänkin näennäistä. Kuinka moni piilottelee vieläkin vaatehuoneessaan käyttämätöntä leipäkonetta? Montako vekotinta on ostettu lahjaksi sen paremmin pohtimatta sen tarpeellisuutta? Kuinka monta kippoa käytetään edes joka joulu?
Vaikka aihe menee jo kirkkaasti rakentamisen ohi, tiloja suunnitellessa kannattaa usein miettiä, että onko esimerkiksi säilytystilan ehdoton maksimointi aina välttämätöntä? Toki tilaa saadaan repimällä kaikki vanhat kiintokalusteet ja purkamalla puuhellan pois kaapistorivin tieltä, mutta samalla hukataan ne erityispiirteet jotka tekivät vanhasta keittiöstä erityisen. Saadaan aikaan massakeittiö, joka voisi olla missä hyvänsä. Ei ole välttämätöntä ajatella että jollain tavalla nykystandardiksi muodostuneet kodin vekottimet olisivat se ehdoton minimi jota ei voi alittaa. Miettimällä tarpeitaan tai tavaroiden tarpeellisuutta voi päästä ratkaisuun, jossa ne vanhan keittiön erityispiirteet säilyvät ja samalla saattaa ja päästä eroon ylimääräisestä ryönästä.
Samalla tavalla voi yrittää mieltää muitakin tarpeita talossa: vaikka nykyihmisen kaikkia vaatteita ei saakaan enää mahtumaan yhteen itsekseen seisovaan kaksioviseen vaatekaappiin, niin voi silti miettiä mitä muita vaihtoehtoja on kun kuusi metriä Kirenaa seinällä.
Vastaavia esimerkkejä on paljon. Kyse ei ole uuden kieltämisestä, vaan kyseenalaistamisesta. Jos nykyelämä ei tunnu mahtuvan vanhoihin raameihin, niin voi olla syytä miettiä onko vika raameissa vai nykyelämän yltäkylläisyydessä. Jos on tehnyt valinnan vanhan talon eduksi yksinkertaisuuden perusteella, niin samaa yksinkertaisuutta voi ihan hyvin soveltaa muuallakin.
Tekstiä on paljon, liikaakin. Ja silti aivan liian vähän, vain esipuheeksi. Ajattelin ensin perustella jokaisen yksittäisen rakenneosan hyvät ja huonot valinnat sokkelimaalista peltikattoon, mutta siitä tulisi lopultakin liian pitkä lista ja sille löytynee joskus toiste oma aikansa. Saatte vaikka lukea sen blogista, kunhan saan sen potkittua pystyyn.
Pekka
P.S: Samalla toivon, että sekä vanhoilla että uusilla menetelmillä korjaavat ottavat uuden yrityksen rinnakkaiselossa. Palstalla on aivan turhaan otettu kaikkeen hyvin provosoiva ote sen sijaan että asioista syntyisi kunnollista keskustelua.
Minusta provot, epäystävälliset vastaukset ja piikittely pitäisi osata poistaa jo itse omista vastauksistaan, mutta viimeistään moderaattoriporukalla. Ja mallia näyttääkseni annoin just itselleni kaksi viikkoa sitten kahden viikon bannin palstalle, kun rupesi tuntumaan siltä että keittää liikaa. Kannattaa kokeilla.
Ei saisi hermostua pienestä ja kirjoitella turhuuksista 
ja tulos on sen mukainen osta osta osta
