Riemua paperiveitsestä

[Pekka Huhta]

Ei kuulu mihinkään asiaan, mutta on nyt kuitenkin yleistä höpinää. Tuli vaan niin hyvä mieli kun osasin tehdä nätin esineen. Äidillä oli maansuru vuosia sitten kun sen isän nimikoitu paperiveitsi meni poikki joskus mun lapsena ollessa, ja nyt sain tehtyä siihen paperiveitseen uuden terän. Joskus nyt saa olla vähän asiasta poissa ja olla hullun onnellinen siitä että tekee jotain kaunista ihan vaan sen takia että nättejäkin esineitä saa maailmassa olla.

Aloitin puoli metriä pitkästä intialaisen puhvelin sarvesta sahatusta palasesta, sahasin sen kahtia, höyläsin vähän ohuemmaksi ja sitten unohdin dokummentoinnin kokonaan ennen kun sarvenpala oli muotoiltu, kiillotettu ja kiinnitetty sellakalla alkuperäiseen hopeiseen kahvaan.

Tuli niin hyvä mieli tosta tarpeettomasta esineestä ettei millään osaa olla riemuittematta ympäriinsä ton takia. Toi on alunperin Kultakeskuksen tekemä paperiveitsi ja siinä oli alunperin muovinen terä. Mun luontooni vaan ei käynyt että oisin muovista tehnyt uuden, siksi se piti tehdä sarvesta. Olen joskus pitänyt antiikkiliikkeessä tommoista originaalia kädessä ja luulen että terä voi olla melko lähellä originaalia, mutta ehkä tuo levenevä muoto tuli jopa vähän liioiteltuna.

Muistakaa kuulkaa edes joskus tehdä joku joutava tarpeeton ja nätti esine välissä, kyllä niistä vaan niin hyvä mieli tulee...

Pekka

[Makia]

On kyllä perhanan komea. Pitää treenailla, että osaisi joskus tehdä vastaavaa.

[hämäläinen]

Voi, Pekka. Tajuan täysin. Teen työkseni ruokaa eli käsityöta ja taidetta, josta ei jää mitään jäljelle. Teen työtä vain hetken ilon tuottamiseksi. Joskus on pakko mennä asiakkaiden pöydän viereen katsomaan, mikä on reaktio, kun maistavat. Paras tuli kerran yhdeltä keski-ikäiseltä rouvalta, jonka mies oli pyytänyt minua henkilökohtaisesti suunnittelemaan ja valmistamaan heille rouvan syntymäpäiväaterian. Alkuruokaa oli rouva jo kehunut, mutta kun hän oli nielaissut ensimmäisen suupalan pääruokaa, puuskahti hän miehelleen, Kyllä tänään saat!

[pelkka]

Tuli niin hyvä mieli tosta tarpeettomasta esineestä (klip) Muistakaa kuulkaa edes joskus tehdä joku joutava tarpeeton ja nätti esine

Vai tarpeeton? Milläs porukat kirjeensä avaa? Mä olen kyllä ihan nassikasta pitäen avannu ne kirjeveitsellä. Ensin isän metallisella, ja kymmenen vanhasta isoisältä perimälläni kirjeveitsellä. Tuolla papan veitsellä avaan edelleen, 31 vuotta myöhemmin, kaiken postini.

Toisaalta mä taidankin elää vähän väärällä vuosisadalla: tykkään paksusta huokoisesta kirjoituspaperista, terävistä mustekynistä ja puisista viivottimista. Pehmeistä lyijykynistä, hiilestä ja puukosta. Puisista maalauspohjista, raskaista kankaista. 24 karaatin kullasta. Aidosta sinooperista. Luusta. Helmiäisestä.

Joo, mä oon väärällä vuosituhannella!

[Schaza]

Kaikki tälläinen "näpertely" on hienoa mitä Pekka harrastaa. Tälläistä ei oikeastaan edes voi tehdä muun kun itsensä iloksi kaiken happamuuden keskelle. Tottakai se on hienoa, jos sillä on suurta merkitystä vielä jollekin toisellekin. Olen usein ihaillut noita Pekan "sihistely-sivuja".

Itse tykkään tehdä ihan näitä perus ovenkahvoja, kävelykeppejä, naulakoita, yms. koska niissä näkyy ne muodot mitä luonto on niille antanut. Nyt on projektina olohuoneen lampunvarjostimet samasta materiaalista. Ajattelin tässä soveltaa tuoreen / liotetun koivun kuivatusta taivutettuna.

Itse koin vastaavanlaista onnistumisen riemua kun sain ensimmäisen kävelykeppini viimeisen hionnan suoritettua. En tiedä miksi, mutta kepin tekeminen oli jokseenkin henkinen kokemus enemmän kuin mikään muu. Ilmeisestikin joku uumoilu tulevaa tarvetta varten.

Olin metsässä raivausreissulla, ja kaadoin vain sattunaisen kuusen joka sattui näyttämään siltä kaikkine katkenneine oksineen että sen voi ottaa pois. Kaadoin puun, oksin, ja kärräsin liiteriin odottamaan sahausta. Kuusenoksien joukossa oli keppi joka oli katkennut joskus kauan sitten ilmeisesti lumen painosta, mutta jatkanut kasvuaan kun oli vielä kevyesti puussa kiinni. Oksassa oli lähes täysi u-käännös hieman katkeamiskohdan jälkeen.

Keppi oli alkuun pitkän aikaan rankakasassa odottamassa sahausta, kunnes eräs päivä vanhin tytär oli sen hinannut tuohon ovenpieleen... syytä en tiedä, eikä tainnut tietää likka itekkään. Keppi nojasi ainakin puoli vuotta ovenpieleen, kun kerran silmäilin sitä kessulla istuskellessani. Otin puukon käteen ja aloin vuolemaan kuorta pois.

Koko tuon yön istuin kuistin rapulla ja nikersin tuota oksaa. Emäntä kävi paristi siinä kyselemässä josko nukkumaan ehtisin, johon vastasin vain että "kohta, tää pätkä vielä...". Loppujenlopuksi emäntä oli mennyt nukkumaan aikoja sitten, kun auringon noustessa keppi alkoi olla kuorittu, kuivattu nuotiolla (=grilli) ja hiottu.

En edes oikeastaan tiedostanut, että olin istunut siinä nuotion hämyssä koko yön ja nakertanut jotain keppiä hyttysten syödessä silmätkin päästä. Kun keppi oli valmis, se kulki mukana seuraavat pari päivää pitkin kämppää, kunnes emäntä käski sen pistää johonkin odottamaan eläkepäiviä. Tuolla se nyt lepää omassa "kammiossani" odottamassa.

Tein sitten vastaavanlaisen appiukollekin lahjaksi, mutta ei siitä enää mitään "värinöitä" tullut. Kuorin vastaavantapaisen näreen metsästä, ja pyöräytin valmiiksi muutamassa tunnissa. Appiukolle mennyt versio tuli tehtyä suossa kasvaneen kitukoivun juurakosta ja tyvestä.

[hämäläinen]

Kiitos kun välitätte omin käsin tekemisestä! Minusta on jotain mielettömän hienoa voida käyttää esineitä, jotka joku on tehnyt käsin, taidolla, tunteella, ja ajatuksella. Jotenkin sen aistii kun sitä esinettä käyttää. Siinä välittyy jotain perin inhimillistä, sanan positiivisessa merkityksessä.

[Anu]

Käsillä tekemisen taito on jotain niin upeaa, että vallan mieli liikuttuu.

Kun minun isästä aika jätti ja shokista oltiin selvitty, tuli eteen isän verstaan (ja autotallin ja varaston ja mökin varaston...) tyhjentäminen. Siellä oli kaikkea hienoa aluillaan ja puolivalmiina, melkein valmiina ja täysin valmiina... lähes kaikelle löytyi paikka ja ottaja. Nyt ne loput "melkein valmiit" on mökillä ja meillä odottamassa, josko joku saattaisi ne loppuun. Osa on valmistunutkin jo. Isä käytti materiaaleina puuta ja metallia ja rakenteli kaikenlaista sen minkä leipätyöltään ehti.

Minä sain neljän vanhana joulupukilta puisen nukensängyn. Se on ollut rakas! Miten joulupukki osasikin niin hienon sängyn tuoda. Kenellekään muulla ei ole niin hienoa ikinä ollut! Se on nyt minun tytöllä leikeissä. Siinä elää isän työ ja se elää vielä seuraavallekin sukupolvelle. Arvasikohan isä edes koskaan sitä ilon määrää, jonka tuo pieni ja yksinkertainen juttu saa aikaiseksi? Lapsilla on paljon ukkinsa tekemiä leluja. Ne on kiva jemmata odottamaan tulevia sukupolvia. Tässä yhtenä iltana hiippailin pitkin poikin täällä meillä issekseni ja pysähdyin ukin vanhan höyläpenkin viereen. Sen on ukki tehnyt, isä perinyt ja nyt se on meillä -käytössä edelleen. Minä kun olen jokseenkin juureton miljoonan muuton seurauksena ovat nämä esineet oikeastaan ainoa keino kiinnittää minun johonkin jatkumoon. Samoin minun lapset. Vanhin poika jo käyttää ukkinsa ja isoukkinsa vanhoja työkaluja. Se on hienoa!

Itse olen oppinut, että kaikenlaista voi opetella. Toisilla on sitten se lahja vielä siihen päälle ja tulee superhienoa jälkeä. Aika hienostakin saa kuitenkin riemua irti!

Onnittelut upeasta paperiveitsestä! Voi kun vielä kirjeitäkin tulisi vanhaan malliin ja tuollainen veitsi olisi ahkerassa käytössä. (laskut ei ole kirjeitä!)