Seurusteluaikana menin käymään tulevan puolisoni kotiin, 50-lukulaiseen rintsikkaan. Mies lähti iltapäivällä autolla käymään jossain, jäin tyytyväisenä olohuoneen sohvalle lukemaan. Kuulin yläkerrasta selkeät, määrätietoiset askeleet, siellä on huone kummassakin päässä taloa, välissä aula ja vessa. Joku siellä käveli. Ihmettelin itsekseni, kun siellä ei ketään pitänyt olla. Miehen työhuone oli toisessa kamarissa, toinen vierashuoneena.
Ensimmäistä kertaa kun talossa yksin olin, niin kaikenlaista tuli mieleen. Mitäs jos siellä onkin talon emäntä (jota ei pitänyt olla), joka ei tiedä minusta mitään.. Tulee kohta alas ja nostaa hirveän riehan
Mies palaili aikanaan asioiltaan ja kysyin, kuka yläkerrassa on. En ole parempaa ilmettä nähnyt; mieshän tiesi ettei siellä ketään ole. Luuli minun seonneen.
Kerroin mitä olin kuullut, mies sanoi, että mene katsomaan, ei siellä ketään ole. Ja jos on, niin aja pois.
Seurustelu miehen kanssa jatkui, eikä talo kummitellut pitkään aikaan. Kunnes yhtenä yönä heräsin siihen, että keittiössä avattiin tiskipöydän lusikkalaatikko. Sitä ilmeisesti tarkasteltiin hetki, ja paiskattiin sitten äkäisesti kiinni. Nauroin itsekseni, että varmaan oli pettymys varkaille, kun odotettujen hopeitten sijaan olikin vain pinttyneitä teräslusikoita....
Lopulta nousin sängystä ja menin katsomaan. Miestä en herättänyt, liikuntaesteisenä hänestä ei olisi apua ollut. Eihän keittiöstä ketään löytynyt, katulamppujen valossa näki aivan hyvin, ettei siellä ole ketään ollutkaan.
Erään joulun aikaan, tapaninpäivän iltana, menin yläkertaan siihen vierashuoneeseen sammuttamaan ikkunasta jouluvaloja. Aistin huoneen olevan täynnä väkeä, vaikken nähnyt ketään. Siellä oli runsaasti miehen sukulaisia, poismenneitä, joita en ollut koskaan nähnyt. Tunsin selkeästi, että he rakastivat minua, halusivat minulle hyvää, ja ennenkaikkea halusivat lohduttaa minua. Sen lohdutuksen tunnen vieläkin, se ympäröi minut kuin vanu.
Ihmettelin kovasti, miksi minua lohdutetaan. Miehen kanssa meni hyvin, kaikki muutkin asiat olivat hyvin. Taisin suhtautua aika välinpitämättömästi heidän viestiinsä.
Tapaninpäivä on 26. joulukuuta. 30. joulukuuta, muutamaa päivää myöhemmin, äitini kuoli täysin yllättäen.
Toivon, etten olisi ollut niin ylimielinen ja välinpitämätön. Kiitin näkymättömiä sukulaisia jälkeenpäin ja toivoin, että vastedeskin auttaisivat.
Toisenkin kerran kuulin ne askeleet vintiltä, raskaat miehen askeleet, saapasjalassa. Oma mies nukkui vieressä, ja kun askeleet kuuluivat sivuvintistä niin matalasta kohdasta, ettei siellä kukaan pystynyt kulkemaan ainakaan keskellä yötä, en huolestunut sen enempää.
Yhtenä yönä silmille näkymättömät koira ja kissa juoksivat eteisestä olohuoneen läpi makuuhuoneeseen. Kissa loikkasi sänkyyn pääni viereen ja koira jäi lattialle. Siirsin kissan pois tyynyn vierestä ja sanoin, ettei ihan silmille hypitä. Mitään eläimiä meillä ei silloin ollut... siihen sen talon kummittelut kyllä loppuivat, jostain syystä. Siinä asuu nyt miehen poika vaimoineen, eivätkä ole kuulleet mitään erikoista.
Miehen kanssa ostimme muutama vuosi sitten -51 rakennetun pikkuisen rintsikan vapaa-ajan työleiriksi. Se on niitä taloja, joka valitsi itse ihmisensä. Siellä tuntuu vain lämpö, hyväksyntä ja ilo.